11.3.2016

Tervetuloa !!

Osa 20: Sumussa 
(12.3.2016)

kuvasta lukemaan!

henkilögalleria myös päivitetty!

HUOMIO HUOMIO HUOMIO !!
tämä blogi palaa elämään ja tarina jatkuu...
 http://mansutredux.blogspot.fi/2016/03/tervehdys-kaikki.html

kuvasta lisää tietoa, *click*

10.3.2016

Tervehdys kaikki!

Mansikkaojat nousevat tuhkasta kuin Fenix lintu... 

Lyhyseti kaipaisin sekä Mansuja, että kirjoittamista ja kaikkea muutakin, joten loin uudestaan kolmannen sukupolven perijän ja ilokseni löysin tekemäni käsikirjotuksen lopuille osille.
Joten Mansut taitavat toivottavasti saada tarinansa päätökseen. 
Osa 20 : Sumussa on kirjoitettu ja jahka saan naapuruston ja tontin laitettua tulee osa ulos :) 



Tässä Petja Mansikkaoja. Mansikkaojan valittu sukupolvesta 3 .

 Freja
 Serina
 Julian
 Dusty
Markus

Tässä pieni maistiainen:
Petja nousi käsiensä varaan, siirsi jalkansa lattialle, päässä jyskyttävästä kivusta välittämättä. Hitaasti hän otti muutaman askeleen kurkaten laatikon taakse. Vastaan tuijottivat kellertävät silmät vihaisena ja pienet kädet kurottivat häntä kohti. ”Äääääää… Iti.” tyttö kiukutteli ja ojenteli käsiään, silmät kyyneltyen. Hetkinen, Petja kavahti taaksepäin, Isi hänkö? Tuon tyttösen, miten se oli mahdollista? Tuhannet kysymykset tulvivat mieleen. Petja istui, hieroi ohimoitaan ja koetti ajatella. 

Samassa ovi aukesi ja huoneeseen astui joku. Petja jähmettyi, suojasi vaistomaisesti pientä tyttöä ja kääntyi hitaasti ympäri. ”Olet näköjään herännyt, hyvä. Luulin jo että olit kuollut mutta onneksi näköjään et.” punatukkainen nuori nainen sanoi hymyillen ja tuijotti Petjaa.  ”Seri. Olenhan sanonut että isiä ei saanut häiritä.” nuori nainen jatkoi ja otti harppauksen ja nosti tytön syliinsä. ”Anteeksi.” nainen tokaisi. ”Seri ei vielä oikein ymmärrä.” hän jatkoi ja katsoi hyvin hämmentyneeseen Petjaan. ”Etkä näköjään sinäkään.” hän lisäsi nauraen
--------------------------
sellaista tällä kertaa 
toivottavasti pian saan teille lisää Mansujen elämää!
♥ vupii

20: Sumussa

Mansikkaojat Redux


Lyhyesti ensin, päätin kuitenkin hiukan mietittyäni että pidän osat mielummin hiukan lyhyempinä ja julkaisen tiuhemmin. Kyllä varmasti pitkiäkin osia tulee mutta ainakin toistaiseksi osat ovat lyhyempiä kuin normi osat Mansuissa ovat olleet.
Mutta anyway, toivottavasti pidätte ^-^ ja kommentithan ovat sokeri joka auttaa jaksamaan.

*******************


Feros, piskuinen saari keskellä aavaa sinistä merta. Suhteellisen tavanomainen pikku kaupunki erillään muista. Vilkkaan sataman ja myynnin ansiosta Feroksella oli myös rikkaampia alueita mutta myös tyhjännäköisiä, hylättyjä tai uudelleen valloitettuja slummitaloja. Kansa oli hiukan kahtia jakautunutta rikkaat omissa oloissaan ja köyhemmät omissaan. Feroksen laidalla sijaitsi myös synkähkö metsä minne paikalliset eivät juuri menneet, siellä asui vankilasta karanneita, muuten vaan elämänsä hukanneita ja muita yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneita hylkiöitä. Huhut kertoivat että metsässä saattoi kohdata myös järjen ulottumattomissa olevia olentoja, mutta kukaan ei uskaltanut testata huhun todenperäisyyttä.


Feroksen köyhälistöalueen laidalla sijaitsi talo, rähjäinen, kulunut ja remontin tarpeessa niin kuin kaikki alueen talot. Siellä oli joskus asunut onnellinen perhe mutta nyt siitä kertoivat enää muutamat villiintyneet kukkapenkit talon pihalla. Talo oli pimeänä eikä missään näkynyt liikettä, etupihan heinät olivat kuitenkin painautuneet polun verran mutkalle paljastaen jonkun käyttävän taloa asuinpaikkanaan.


Petja raotti silmiään, näki pölynhiukkasten leijailevan rauhallisesti, rikkinäisten kaihtimien välistä tulevassa valossa, nenään tunki tunkkainen tuoksu ja päätä särki kuin tuhat seppää olisi sitä takonut. Petja sulki ähkäisten silmänsä, hieroi kädellään otsaansa, päänsärky ei siitä mihinkään kaikonnut mutta Petja jatkoi ja koetti tajuta missä on.


Mikään ei vaikuttanut tutulta, ei huone, ei seinät eikä tunkkainen haju. Petja ei muistanut miten kaiken pitäisi olla mutta tämä paikka tuntui ainakin vieraalta. Mitä oli tapahtunut? Missä hän oli ja miksi? Ja miksei hän muistanut, miten oli tänne päätynyt?


Pieni kitinä herätti Petjan ajatuksistaan, nopeasti hän vilkaisi lattialle, jossa pahvilaatikon takana kaksi pientä kättä viuhtoivat kiukkuisen näköisesti.  Samassa muisto, väläys menneestä, sinkosi kuin salama Petjan tajuntaan. Hän metsässä, käärö sylissään ja samassa kirkas valonvälähdys ja huumaava räjähdys ja pimeys. Se oli kaikki, kuka oli noiden käsien omistaja, mitä oli tapahtunut? Kysymykset pyörivät päässä kuin kuulat flipperissä, poukkoillen vastausta löytämättä.


Petja nousi käsiensä varaan, siirsi jalkansa lattialle, päässä jyskyttävästä kivusta välittämättä. Hitaasti hän otti muutaman askeleen kurkaten laatikon taakse. Vastaan tuijottivat kellertävät silmät vihaisena mutta pienet kädet kurottivat häntä kohti.


 ”Äääääää… Iti.” tyttö kiukutteli ja ojenteli käsiään, silmät kyyneltyen. Hetkinen, Petja kavahti taaksepäin, Isi hänkö? Tuon tyttösen, miten se oli mahdollista? Tuhannet kysymykset tulvivat mieleen. Petja istui, hieroi ohimoitaan ja koetti ajatella.


Samassa ovi aukesi ja huoneeseen astui joku. Petja jähmettyi, suojasi vaistomaisesti pientä tyttöä ja kääntyi hitaasti ympäri. ”Olet näköjään herännyt, hyvä. Luulin jo että olit vielä tajuton mutta onneksi näköjään et.” punatukkainen nuori nainen sanoi hymyillen ja tuijotti Petjaa.  


”Seri. Olenhan sanonut että isiä ei saanut häiritä.” nuori nainen jatkoi ja otti harppauksen ja nosti tytön syliinsä. ”Anteeksi.” nainen tokaisi. ”Seri ei vielä oikein ymmärrä.” hän jatkoi ja katsoi hyvin hämmentyneeseen Petjaan. ”Etkä näköjään sinäkään.” hän lisäsi nauraen. "Ota kuuma suihku ja tule sitten keittiöön niin koetan selittää kaiken."


Petja antoi veden valua kasvoilleen, päänsärky oli hellittämässä, nainen, Frejaksi esittäytynyt, oli antanut hänelle myös lääkettä ja painanut hetkeksi kätensä hänen kasvoilleen ja kipu oli hellittänyt. Nainen oli luvannut kertoa kaiken suihkun jälkeen.Minkä kaiken? Petja oli edelleen ymmällään päässään pyörivistä tuhansista kysymyksistä.


Keittiöstä kuului kolinaan ja kahvin tuoksu kiemurteli Petjan nenään ja mahakin kurahti vaativasti. ”Istu alas.” Freja sanoi syöttäen pikku tyttöä. Petja teki niin kuin käskettiin, katseli tyttöä ja Frejaa, ja koetti saada palaset, sumeat muistot toimimaan yhteen kaiken kanssa.


 Hetken hiljaisuuden Petjan nälän asettumisen jälkeen, Freja vei tyttösen leikkimään, toi Petjalle toisen kupin kahvia ja katsahti tähän terävästi. ”Oletko valmis?” hän kysyi. Petja nyökkäsi nielaisten.


”Miten paljon muistat?” Freja kysyi ensimmäiseksi. Petja kohautti olkiaan, ”En paljon, valon, räjähdyksen, jonkun käärön sylissäni.” Petja vasta rauhallisesti. Freja nyökkäsi. ”Hyvä. Valo jonka muista on lähtöisin ulottuvuusportista josta me tulimme tänne. Räjähdys taas portin sortumisesta toisella puolella. Ja käärö on tuo tyttö tuossa, on Serina, sinun tyttäresi.” Freja lateli faktat peräkkäin. Petja aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla. Ulottuvuusportti, tytär, räjähdys, tämä kaikki oli niin sekavaa.


 ”Missä me sitten ollaan?” Petja sai jotain kysytyksi. ”Feroksessa, pieni kaupunki keskellä merta, toisessa ulottuvuudessa, hiukan toisessa ajassa.” Freja sanoi hiukan salaperäisesti.
”En tiedä miten paljon voin kertoa, koska et muista mitään, mutta olet nukkunut melkein puoli vuotta tai ollut koomassa miten vain. Sinä olet Petja Mansikkaoja, Mansikkaojan suvun kolmannen sukupolven valittu jolla on oma tehtävänsä. Olet myös ainut eloonjäänyt koko suvustasi, Serin lisäksi.” Freja sanoi ja katseli tutkivasta Petjaa. Petjan päässä pyöri tuhat lisäkysymystä. ”Jos Seri on minun tyttäreni, missä on hänen äitinsä?”


Freja hörppäsi kahvin kupistaan.” Kuollut.” hän totesi yksinkertaisesti. ”Kaikki muut ovat kuolleet. Mansikkaojat ovat aina taistelleet pahaa vastaan ja luultiin, että äitisi Adalmiina olisi jo voittanut ja saisimme hetken rauhaa mutta niin ei käynytkään. Pahalla oli suuremmat suunnitelmat ja voimat kuin osasimme koskaan edes kuvitella Mestarin suunnitelma toimi tiettyyn rajaan asti. ”Freja jatkoi. 


”Mestari, Äiti?” Petja sai väliin änkytettyä. ”Niin. Äitisi Adalmiina Mansikkaoja, toisen sukupolven valittu, joka suoritti oman tehtävänsä mutta sinun varallesi paha oli kehitellyt jotain kierompaa.
Sinä olit juuri aloittanut yliopistossa, kun Lyra, Serin isoäiti, saapui luoksesi ja Serina syntyi sinne pieneen metsään. Juuri kun Lyra oli poistumassa, äitisi ja muut Suojelijat tulivat paikalle ja samassa siellä olivat myös pahan kätyrit, syntyi suuri taistelu jossa kumpikin osapuoli kärsi mittavia tappioita. Minä pelastin sinut viime hetkellä, minun sukuni uhrasi kaikkensa räjäyttääkseen ulottuvuusportin jotta pääsimme turvaan. ”Freja selosti ja tunteet vilahtelivat hänen kasvoillaan.


”Miksi?” Petja kysyi.” Siksi, että Mansikkaojien suku voi jatkua. Ulottuvuusportin räjäyttäminen tuhosi koko sen ulottuvuuden missä ennen asuit, kaikki siellä olevat ovat poissa. Me siirryimme tänne, toiseen ulottuvuuteen ja hiukan eri ajankohtaan jotta suku voi jatkua. Paha kerää omat voimansa hiljalleen takaisin, taistelu ei ole vielä ohi. Ja uskon , että sukusi jäsenet ja Suojelijat löytävät tänne tiensä myöskin jossain muodossa. ”Freja sanoi ja katsoi Petjaa. ”Olemme kuitenkin turvassa vielä hyvän tovin, minulla on yksi hyvä uskottu ulottuvuusportin lähellä ja hän kyllä tiedottaa jos joku on tulossa.” Freja lopetti selostuksensa.


”Mutta Seri, kuka on Serin äiti?” Petja tahtoi tietää. ”Siri, haltioiden kuningattaren tytär, te tapasitte nuoruudessasi ja rakastuitte, vaikka paha yritti heittää kapuloita rattaisiin, lumota sinut jotta Serina ei olisi syntynyt. Siri menehtyi Serin synnytykseen. Olen pahoillani.” Freja sanoi, laski kätensä Petjan kädelle. Petja kohautti olkiaan. Mitäpä siitä, eihän se ollut Frejan syy, eikä Petja edes muistanut mitään edellisestä elämästään paitsi väläyksen sieltä ja toisen täältä. Frejan käsi tuntui lämpöiseltä, jotenkin oudon lämpöiseltä. Samassa Petja tajusi. 


”Kuka sä sitten olet?” hän kysyi. ”Olen Suojelijoiden suvusta viimeinen, Freja. Sinun isäpuolesi Florianin veljen Fabianin lapsi. En ollut määrätty Suojelijaksesi vaan Greta, Florianin ja Fabianin isoveljen tytär, mutta hän menehtyi muiden mukana. Uskon kuitenkin siirtymisen tänne vahvistaneen meidän sidettämme tarpeeksi.” Freja sanoi ja puristi Petjan kättä. Kädestä virtasi outoa voimaa, jotenkin rauhoittavaa, Petjaan, huolet haihtuivat ja kysymykset unohtuivat, Petjan täytti hyvä ja rauhallinen tunne. Petja hymyili ja Freja hymyili takaisin. Niinkuin kaikki Suojelijat ja varsinkin Freja omasi rauhoittavan kosketuksen, katseen, samanlaisen kuin isoäiti Frida.


Liittolaiset. Suojelija ja Suojeltava. Tuntemattomassa maassa, tuntemattoman edessä, mutta yhdessä niinkuin pitääkin, niin kuin oli tarkoitetettu. Sukujen yhteinen uhraus oli ollut kannattava, sillä neljäs sukupolvi oli toistaiseksi turvassa pahalta.